Tekijä: Tornehed, Stig (toim.)
Julkaisuvuosi: 2005
Alkuperäisnimi: Av och Om Vilhelm Moberg
Lukukieli: ruotsi
Arvio: 3/5

"Soldat och bonde har blandat blod i mig. Min far, farfar och farfarfar var soldater, min mor var bonddotter och ättling av bönder så långt man kan forska tillbaka i släktleden. Och rötterna djupt nere i det förflutna kan ingen människa skära av, hur gärna hon än skulle vilja det och hur hon än försöker göra det: Hon släpar dem med sig under hela sitt liv." (s. 16. Moberg, V. "Författarskapet blev mitt livsöde".)

Olen juuri alkamaisillani työstää kandidaatintutkielmaani ihan tosissaan. Reilun viikon päästä minun odotetaan esittelevän tutkimussuunnitelmani ja hieman selventää, mihin oikeastaan pyrin aiheellani tutkia tekstissä tapahtuneita muutoksia proosatekstin muunnuttua musikaalilyriikaksi. Käytännössä tämä tarkoittanee sitä, että lukublogini tulee hiljenemään entisestään ja että vähätkin lukemani kirjat käsittelevät liittyvät enemmän tai vähemmän suoraan Vilhelm Mobergiin, hänen Utvandrarna-sarjaansa sekä kirjallisuustieteen perusteoksiin.

Tämän johdannon jälkeen lienee ainakin hieman selvempää, mistä olen saanut päähäni tarttua kyseiseen kirjaan. Ennakkoon kyllä arvelin, ettei kirjasta ole minulle yhtään mitään hyötyä, ainakaan kandintutkielman kannalta, mutta eipä tuo taida ihan niinkään mennä. Kirja koostuu neljästätoista kirjoituksesta, joista osa on novelleja, mutta suurin osa on enemmän tai vähemmän akateemisia artikkeleita. Kuusi teksteistä on Mobergin itsensä kirjoittamia – ja kirjan ehdottomasti mielenkiintoisinta antia –, neljä toimittaja-Tornehedin kynästä ja loput erinäisten Moberg-tutkijoiden raapustelemia.

Tästä voinee jo päätellä, että tekstien näkökulmat ja aiheet vaihtelevat melko villistikin. Minun kannaltani hyödyllisimmät kohdat löytyivät alun kotiseutua ja kotiseuturakkautta käsittelevistä (Mobergin) teksteistä. Muiltakin osiltaan kirja toki on mielenkiintoinen, mutta ei juurikaan kerro kirjailijasta henkilönä samalla tapaa kuin vaikkapa Uno Engin Att umgås med Nils Ferlin. Sanottavaa ei juurikaan jää, ellei tahdo takertua yksittäisiin hienoihin ajatuksiin (ks. sitaatti yllä) tai virkkeisiin.



( På svenska. )

Tekijä: Polva, Anni
Julkaisuvuosi: 1956
Alkuperäisnimi: Tiina
Lukukieli: suomi
Arvio: 4/5


"Oli onni Tiinalle, että äiti huusi hänet samalla hetkellä sisälle. Joulutonttu ja Tiinu! Niissä oli jo hitunen liikaa. Hän oli tarjonnut sovinnon kättä, mutta sitä ei oltu huolittu, ja nyt hänen teki mielensä näyttää tirskujalle sellaista huutia, että sitä alettaisiin kutsua Porukolliksi." (s. 7)

Tiina on istuskellut hyllyssäni aivan koskemattomana aina siitä lähtien, kun törmäsin puolen euron hintaiseen teokseen lukion ensimmäisellä luokalla ollessani. Enhän minä voinut jättää puoli-ilmaista nimikkokirjaani sinne kaikkien Valittujen Palojen kirjojen joukkoon, vaikka Tiina-sarja ei lapsena suurimpiin suosikkeihini lukeutunutkaan. Eilen illalla totesin tarvitsevani välillä jotain hieman kevyempää luettavaa ja valitsin yöpöydälleni Tiinan, jonka sitten luin tänään aamulla loppuun.

Lapsena muistan samaistuneeni (täysin järjenvastaista kyllä) huomattavasti voimakkaammin Neiti Etsivä -sarjan Paula Drew’in kuin poikatyttö-Tiinaan. Nyt, suunnilleen viisitoista vuotta sen jälkeen, kun viimeksi olen Tiina-kirjoja lukenut, on pakko todeta, että kirjan Tiina muistuttaa minua oikeastaan aika paljonkin. Minä en ole (koskaan ollutkaan) yhtä rohkea kuin kirjakaimani, mutta samansorttinen rämäpäinen poikatyttö minäkin olin. Virkkaamiseen ja käsitöihinkin olen suhtautunut Tiinan tapaan aina rangaistuksena. Saattaapi olla, että lainasin asenteeni Tiinalta, mutta luulen syyn olevan enemmänkin siinä, että tytön tapaan minulla on peukalo keskellä kämmentäni.

Polva on kirjoittanut kirjansa hurmaavan puhekielimäisesti. Ihmisistä käytetään lähes poikkeuksetta pronominia "se", mikä minun korvaani kuulostaa kovin sopivalta. (Olen kotoisin Porista, meillä lemmikin tullessa eläinlääkäristä kysytään: "Mitä se sano hänest?") Kieli on kaikkiaan herttaisen viisikymmenlukuista ja saa väsyneen lukijan hymyilemään hölmösti – toisaalta on pakko myöntää, että joidenkin sanojen merkityksiä en tiennyt ennen kuin niistä otin selvää. Muutama vuosi sitten olisin ehkä ärissyt siitä, että lapset oppivat kirjoista epäoikeaa suomea, mutta nykyään en jaksa nähdä enää vaivaa. Tyylinsä kullakin.

Kirjassa on mukana myös aimo annos vanhaa kunnon feministipropagandaa! :D Juhan kommentit naisista saavat (aikuisen) nykylukijan niskakarvat nousemaan. Onneksi Tiina näyttää pojalle kaapin paikan, joskin voisi ehkä olla aiheellista kyseenalaistaa tytön toimintatavat. Väkivalta kun ei ole ratkaisu jne. Toisaalta Juha ansaitsee jokaisen saamansa sakinhivutuksen, joten minä sivuutan aiheen ovelasti takavasemmalta. Kyllä me tytötkin silti osataan, ni!

Kiireisessä ja stressaavassa aikuisten maailmassa elelevälle kyyniselle, muka-aikuiselle Tiinalle tekee erinomaisen hyvää saada annos viattomuutta ja onnellisia loppuja – vaikka sitten lastenkirjojen muodossa. Tiina herätti niin paljon ajatuksia (joita en ikävä kyllä kirjoittanut ylös), että päätin hiljaa itsekseni käydä läpi lapsuuden kirjasuosikkejani aikuisemmin silmin. (Hiukan lisätietoa tuosta oikeassa blogissani, täällä.) Eiköhän ihan jokaiselle ole hyväksi saada pieni muistutus siitä, miten pöhkö ja täynnä turhuuksia meidän aikuisten maailma oikeastaan onkaan – ja miten uskomattoman tyhmiä ja ylpeitä me aikuiset olemme, vaikka meidän pitäisi olla fiksuja ja, noh, aikuisia.



( På svenska. )

Tekijä: Hägg, Göran
Julkaisuvuosi: 1996
Alkuperäisnimi: Den svenska litteraturhistorien
Lukukieli: ruotsi
Arvio: 4/5


Kirja tarttui taannoin mukaani yliopiston kirjastosta, kun haeskelin toisaalta aineistoa esseenpoikaseeni, toisaalta jotain tukemaan muistiinpanojani vanhemman ruotsalaisen kirjallisuuden kurssille (lähinnä tenttiä varten, osittain myös ihan puhtaasta uteliaisuudesta). Jo samana iltaa nauroin eräälle ystävälleni, että viimeistään siitä tietää tulleensa vanhaksi, että pitää vuonna -96 julkaistua kirjaa vielä tuoreena. :'D Toisaalta eipä näissä asioissa (tai niihin kohdistuvassa tutkimuksessa) kovinkaan suuria muutoksia luulisi viimeisten kolmentoista vuoden aikana tapahtuneen. Päätin, että herra Häggin kirja kelpaa lukuavuksi.

Ja apua siitä olikin! Kuuteen ja puoleensataan sivuun oli saatu mahdutettua melkeinpä kymmenen opintopisteen edestä kirjallisuuskursseja. Aamuluennoilla hieman heikommin ymmärretyt asiat oli selitetty kirjassa erinomaisesti ja kielikin oli sopivaa minun tasoiselleni (eli sangen tasottomalle) lukijalle. Tekstinäytteitä on runsaasti, mikä sallii lukijan itse nähdä vuosien saatossa tapahtuneen kielen ja kirjallisuuden muutoksen ja analysoida sitä, mikäli mielenkiinto, energia ja aika riittävät.

Ala-asteen historiantunneilla nukkunut lukija jäi kaipaamaan hieman syvennystä tiettyihin historiallisiin tapahtumiin. Kyllähän ne internetin ihmemaasta löysi, kun hieman viitsi vaivaa nähdä, mutta olisi ollut helpompaa löytää ne kaikki yksistä kansista. Tästä huolimatta opusta voi suositella ihan jokaiselle Ruotsin (kirjallisuus)historiasta kiinnostuneelle. Kyllä teitä varmasti on muitakin kuin minä ja Häggin Göran! ;)



( På svenska. )

Tekijä: Sonnevi, Göran
Julkaisuvuosi: 2007
Alkuperäisnimi: Dikter i urval
Lukukieli: ruotsi
Arvio: 3/5


Ystäväni suositeltua Sonnevin runoja minulle viime syksynä tein pikaisen pikatutkimuksen (päätelkää siitä, miten pikaisen) saadakseni selville, mikä runoilija on miehiään. Nimi toki oli tuttu perusopintojen kirjallisuusluennoilta ja pian muistin liiankin elävästi, miten olin reagoinut miehen Vietnamin sodasta kertovaan runoon. Runo tylsistytti minua niissä määrin, että voin lähes fyysisesti pahoin. Siksipä minulla menikin lähes puoli vuotta ennen kuin törmäsin sattumalta Sonnevin runokokoelmaan Akateemisen alennusmyynneissä. Koska teos on jonkinasteinen klassikko eikä hintakaan päätä huimannut, nappasin sen mukaani. Lukemisesta oli tulla ikuisuusprojekti, mutta vihdoin ja viimein sain sen saateltua loppuun.

Ennakkoluuloni olivat osittain oikeutettuja. Sonnevin runoista suuri osa käsittelee politiikkaa, maailmanpoliittisia tapahtumia, poliittisia (vasemmistolaisia) ihanteita ja niin edelleen. Minun, poliittisesti valveutumattoman tyhmän naiseläjän onneksi Sonnevi runoilee myös muista teemoista: rakkaudesta (erityisesti fyysisestä rakkaudesta), kielestä, kuolemasta, tiedonjanosta ja niin edelleen.

Runot välittävät unimaista, jotenkin absurdia tunnelmaa. Olettaisin sen kulkevan käsi kädessä runojen abstraktien teemojen kanssa. Olipa syy mikä tahansa, tunnelma tehostaa lukukokemusta entisestään. Hetkittäin luulen ymmärtäneeni jopa poliittiset runot! Sonnevi kirjoittaa selkeää kieltä ja käyttää konkreetteja, fyysisiä sanoja. Tämä toki on tyypillistä (modernistisen) runouden kuvakielessä ja metaforissa, mutta Sonnevi tuntuu viemän tämän tottumaani huomattavasti pidemmälle. Tilanne- ja tunnekuvaus runoissa on kertakaikkisen ensiluokkaista. Moni proosan kirjoittajakaan ei pysty samaan. Muutamat runot inspiroivat jopa minut kirjoittelemaan ja pohtimaan faktan ja fiktion, proosan ja runouden eroja.

Silti jotain jäi puuttumaan. Hetkittäiset nerouden pilkahdukset ja upeat ajatukset eivät riittäneet pitämään mielenkiintoani yllä, vaan huomasin usein torkkuvani tai vähintään lukevani samaa säettä uudestaan ja uudestaan (ja uudestaan ja uudestaan). Ehkäpä minä erään kaverini teorian mukaan olen vain niin tyhmä, etten ymmärrä, mutta se riski on otettava. Runojen asettelu ja osittain niiden tapa esittää tietyt asiat nimittäin vaikuttivat hetkittäin kovin tekotaiteellisilta minun silmääni. Tehokeinoja on käytettävä säästäen, sanon ma, kuten minua lukiossa aikanaan opetettiin. Kukin tuomitkoon itse (ja synnitön heittäköön ensimmäisen kiven, minusta ei siihen nimittäin ole).


"Förlåt alla levande    För de döda finns ingen förlåtelse
Vem är det som ska förlåta? Vem är det som ska förlåta?
Kan jag förlåta att du förlåter mig? Förlåter du dig själv?
Nej! Vi kan inte utdela nåden    För de levande finns ingen förlåtelse"



( På svenska. )

Tekijä: Ferlin, Nils
Julkaisuvuosi: 1982
Alkuperäisnimi: En döddansares visor: Barfotabarn: Goggles
Lukukieli: ruotsi
Arvio: 5/5


En jaksa edes muistaa, missä ja milloin törmäsin Ferlinin runouteen ensimmäistä kertaa. Jos joutuisin arvaamaan, saattaisin veikata "En valsmelodi"-runoa tai oikeammin sen laulettua versiota ja 2000-luvun ensimmäisiä vuosia. Oli miten oli, olen aina pitänyt Ferlinin pelkistetyn modernista tyylistä klassisine vivahteineen, samaten teemoista, joita hän runoissaan käsittelee. Kun sain (vain hieman lehtoria terrorisoiden) mahdollisuuden kirjoittaa kirjallisuusesseenpoikasen Ferlinin 30-luvun tuotannosta ja siten syventyä miehen tuotantoon edes hieman tarkemmin, ei minua tarvinnut toiseen kertaan käskeä.

En döddansares visor (1930), Barfotabarn (1933) ja Goggles (1938) muodostavat selvän kokonaisuuden verrattuna Ferlinin myöhempään tuotantoon. Runot ovat rakenteeltaan samankaltaisia, riimirakenteet ovat vapaita, mutta noudattavat silti kaavoja (vaikkakin sitten vain Ferlinin omia) ja rytmikkyys sitoo runot yhteen, vaikka teemat vaihtelevat melko villistikin.

Ferlinin kielenkäyttö on pakko mainita tässä yhteydessä. Runoissa sekoittuvat sujuvasti arkaistinen ruotsi kaikkine kauniine taivutuksineen (löysin adjektiivien akkusatiivitaivutuksia ja lukemattomia verbien moduksia, jotka ovat arkikielestä kadonneet, puhumattakaan monikkotaivutuksista) ja arkikielisyys, erityisesti mitä ortografiaan tulee. Toisaalta Ferlin on ottanut joitain erivapauksia esim. fraasiverbien ja sanajärjestyksen suhteen. Molemmat asiat ovat toki yleisiä (myös suomalaisessa) runoudessa.

En erityisemmin pidä runojen analysoinnista – ainakaan julkisesti. Itselläni on pahana tapana lukea runot kovin subjektiivisesti ja henkilökohtaisesti (mikä tietenkin aiheutti todellisia vaikeuksia taannoisessa tentissä, jossa piti analysoida ja tulkita erästä Karin Boyen runoa...). Siksipä kerron lyhyesti, mitä teemoja käsittelin yllämainittujen lisäksi esseessäni, ja mikäli kiinnostuksenne heräsi, saatte itse metsästää wanhan Nissen runoja kätösiinne.

Ferlinin runojen rytmissä on jotain, mikä on kovin hurmaavaa, huumaavaa ja vangitsevaa. Kyse saattaa toki olla ruotsin aksenteista ja painotushärpäkkeistä, mutta sekään ei riitä selittämään ihan kaikkea. Muutenkin Ferlinin riimittely muistuttaa kovin balladeja, kansanlauluja. Runoista löytyy sangen paljon uskonnollista symboliikkaa, viittauksia legendoihin ja jopa (Ruotsin) virsikirjaan. Kuolemaa Ferlin runoissaan samanaikaisesti pelkää ja kaipaa. (Joo, tiedän, runon minä ei ole runon kirjoittajan minä. Tiedätte, mitä tarkoitin.) Elämä on Ferlinille yhtä suurta alkoholinhuuruista illuusiota, lähes valhetta. Silti valonpilkahduksiakin löytyy: runoissa on sarkasmia ja (enimmäkseen hyväntahtoista itse)ironiaa. Kielikuvat ovat kertakaikkisen nerokkaita.

Lukekaa ihmeessä, mikäli kielitaitonne riittää. Suomennokset, joihin itse olen törmännyt, eivät kovin kummoisia ole olleet...



( På svenska. )

Tekijä: Eng, Uno
Julkaisuvuosi: 1962
Alkuperäisnimi: Att umgås med Nils Ferlin
Lukukieli: ruotsi
Arvio: 3/5


"Dessa små anteckningar handlar inte om Gudrun eller Gunnar eller om Kafka och Samuel Beckett utan om Nils Ferlin,: [sic!] en skald ofta sorgsen och oftast rak. En  k a r l." (s. 33)

Askartelen parhaillaan vasemmalla kädellä esseetä Nils Ferlinin 30-luvun tuotannosta vanhemman ruotsalaisen kirjallisuuden kurssia varten. Samanaikaisesti yritän opiskella samaisen kurssin tenttiin luentomuistiinpanojeni, Göran Häggin Den svenska litteraturhistorienin ja Wikipedian (♥) avulla. Mönkiessäni viime viikolla yliopiston humanistisiin aineisiin erikoistuneen kirjaston hyllyjen välissä metsästäen hyllyluokkaa 863.1 (Ruotsin kirjallisuuden historia) ja em. Häggin teosta (jota suositteli pohjoismaista kirjallisuutta Tukholmassa opiskellut ystäväni, ei lehtori), Engin kirjanen lähes kirjaimellisesti hyppäsi silmilleni. Pakkohan se oli mukaan ottaa, vaikka alkujaankin epäilin, onko siitä mitään hyötyä esseetäni ajatellen.

Engin teos avaa henkilönä minulle jokseenkin tuntemattomaksi jääneen runoilijan persoonaa sangen tehokkaasti. Teksti on rentoa, sujuvaa ja (enimmäkseen) poikkeuksellisen helppolukuista, joskin kappaleiden ja lukujen välisessä koheesiossa olisi hieman hiomista. Tietty on täysin mahdollista, että minä en vain ymmärrä Engin taiteellista näkemystä, mutta sen riskin olen valmis ottamaan. Ferlin itse tuntuu ystävänsä kuvailun perusteella juuri sellaiselta kuin olin aiemmin lukemani perusteella olettanutkin: boheemi, uniikki, hieman päästään (positiivisesti!) vinksahtanut mies – tyypillinen 1930-50-luvun runoilija modernistisine sävyineen, omine tyyleineen ja mukaansatempaavine rytmeineen.

Myös Kansankoti-ideologiasta elänyt Ruotsi aukeaa minulle entisestään. Olen itse syntynyt siinä määrin myöhään, että Folkhemmet-sanalla on samankaltainen kaiku kuin vaikkapa 'kylmällä sodalla'. Tiedän, mitä ne ovat, mutta vain siksi, että tieto on jossain vaiheessa (perus)koulutustani taottu päähäni.

Oliko kirjasta minulle mitään hyötyä? Tuskinpa. Kirjoitettavana oleva essee on jo ohjeissa rajattu niin lyhyeksi, että tila tuskin riittää kirjailijan henkilökuvan pohtimiseen. Pääpaino jää Ferlinin runoudelle, josta Eng puhuu hyvin, hyvin vähän. Kirja oli toki mielenkiintoinen ja antoi minulle paljon pohdittavaa, mutta sen lukemisen olisin voinut hyvin jättää lomaviikolle: nyt pitäisi keskittyä mieluummin kirjallisuushistoriaan ja Ferlinin runouteen.



( På svenska. )

Tekijä: Lagerkvist, Pär
Julkaisuvuosi: 1950
Alkuperäisnimi: Barabbas
Suomennettu: Barabbas
Lukukieli: ruotsi
Arvio: 4/5

"Jag har bara varit död. Och döden den är ingenting. [...] Dödsriket, det är ingenting. Det finns – men det är ingenting." (s. 267)

Vanhemman ruotsalaisen kirjallisuuden kurssi jatkuu aina vain – vielä viikon siis. Toiseksi viimeisenä kirjana lukaisin Pär Lagerkvistin Nobel-palkitun teoksen Barabbas, joka kaappasi huomioni paitsi pituudellaan (ts. lyhyydellään) ja teemoillaan myös siksi, että paras ystäväni ehdottomasti kielsi minua lukemasta kirjaa, joka sopii tämänhetkiseen (elämän)tilanteeseeni harvinaisen huonosti. Arvasihan sen, että käänteinen psykologia uppoaa minuun kuin kuuma veitsi voihin, joskin jälkeenpäin jopa minä jouduin myöntämään, että olisi ehkä ollut paras seurata herra Hurrin neuvoa…

Kirjan juoni on helppo tiivistää yhteen virkkeeseen, joka kuuluu suunnilleen: "Teoksessa seurataan Jeesuksen sijasta vapautetun Barabbaksen elämää noin kolmen vuosikymmenen ajan, Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta Rooman paloon ja Neron vainoihin 60-luvulla." Kirjan päähenkilö siis on, kuten kaikki toivottavasti arvaavat/tietävät/muistavat, mies, jonka Pontius Pilatus vapautti eräänä pääsiäisenä kolmisenkymmentä vuotta ajanlaskumme alun jälkeen. Toisena vaihtoehtona vapautettavaksi oli eräs nasaretilaissyntyinen opettaja, joka kutsui itseään Messiaaksi, Jumalan Pojaksi jne. – siis Jeesus. Lagerkvistin teoksessa Barabbas on läsnä Golgatalla pitkäperjantaina, samaten hän piileskelee kalliohaudan lähistöllä pääsiäissunnuntaina. Kirjan pääteemaksi voisi kai nimetä (uskon) etsinnän: ruotsin sana sökandet toimii tässä yhteydessä erinomaisen hyvin.

Lagerkvistin kirjoitustyyli on erinomaisen hurmaava: kieli on yksinkertaista, lähes naivistista, mutta ei kuitenkaan tyhmää tai liian paapovaa. Yksinkertaisen ilmaisun taakse kätkeytyy Suuria ja Vaikeita Asioita (asiaankuuluvin isoin alkukirjaimin). Barabbaan avulla – ehkä jopa Barabbaana – Lagerkvist pohtii kristinuskon syntyyn liittyviä tapahtumia, uskon muotoutumista, suusanallisen tradition vaikutusta kristinuskon kannalta elintärkeisiin kertomuksiin, kristillistä uskoa, karismaattisia kristillisiä liikkeitä, sokeaa uskoa, lapsen uskoa, ateismia – lähes kaikkea uskontoon liittyvää. Yhdeksänkymmenen sivun sisällä pystyy sanomaan uskomattoman paljon.

Enimmäkseen luulen ymmärtäneeni tekstin allegoriat. Erityisen selvänä esimerkkinä voisi ehkä mainita Barabbaksen pääsyn pois kuparikaivoksista, joka kovin konkreettisella tavalla symboloi ylösnousemusta, uskoontulemisen (joillekin) tarjoamaa vapautumista jne. Toisaalta minun on myös pakko tunnustaa joidenkin vertausten, metaforien ja allegorioiden menneen ohi kovaa ja korkealta viheltäen.

Barabbas itsessään on uskomattoman konkreettinen esimerkki peruskristitystä. (Kristityllä tarkoitan tässä yhteydessä ihmistä, joka uskoo Jumalaan. Pelkkä kirkkoon kuuluminen ei riitä.) Jeesushan ristiinnaulittiin ihan kirjaimellisesti hänen sijastaan. Barabbaksen pohdintoihin ja epäilyyn on toisaalta myös erinomaisen helppo samaistua. Lagerkvist asettaa teoksessaan vastakkain logiikan ja uskon, konkreettisuuden ja abstraktisuuden, sanat ja tunteet. Jollain tavalla me kaikki olemme Barabbaksia, joiden vapauden tähden Jumala itse kuoli. Surullista sinänsä, että minä tunsin Barabbasta – itseäni! – kohtaan vain sääliä.



( På svenska - även om inte provläst )